Kesällä 2012 päätimme mieheni kanssa, että lapsi saisi tulla jos on tullakseen. Olin aina tiennyt haluavani lapsia ja nyt aika tuntui oikealta. Äidiltäni olin kuullut, että sekä minä että siskoni saimme alkumme heti, kun tilaisuus annettiin. Kuvittelimme siis, että viimeistään vuoden päästä meitä jo olisi kolme.
Joka kierrossa olin varma, että nyt tärppäsi. Tunsin kaikki raskausoireet, jotka googlesta löysin. Lopetin vähäisenkin alkoholinkäytön enkä enää syönyt vuohenjuustoa. Halusin kertoa kaikille, että nyt me olemme päättäneet perustaa perheen. Onneksi en kuuluttanut uutistani kovinkaan monelle. Lapsi ei ollut tullakseen. Jännitys siitä, että elämä muuttuisi, alkoi kääntyä pelkoon siitä, että meissä on jotain vikaa. Lapsi ei enää saanut tulla jos siltä tuntui, vaan sen oli tultava. Kyttäsin kalenteria, ja mieheni piti olla aina valmiina. Homma muuttui tekemiseksi.
Tuli syytöksiä ja itsesyytöksiä, keskusteluja siitä, oliko perheen perustaminen välttämätöntä. Miehen mielestä me olimme perhe jo kahdestaan. Niin ihanalta kuin se kuulostikin, minä halusin myös sen kolmannen. Lopulta vuoden yritys tuli täyteen, tunsin hukkuvani, ja soitin viimeisillä voimillani Graviditakseen.
Pääsimme hyvin pian ensivierailulle, ja tutkimukset aloitettiin. Lääkäri totesi jo alkuun, että mieheni pitäisi lopettaa tupakointi (mitäs minä sanoin!). Pian selvisi kuitenkin myös, että hänen tavaransa oli varsin kelpoa. Minun sisältäni sen sijaan löytyi jotain, joka oli kuin rakkolevää. Lääkäri kertoi sen kuin itsestäänselvyytenä: minulla oli PCO. En tiennyt mistä oli kyse, ja oliko se a.) tarttuvaa b.) yleistä c.) peruuttamatonta. Mietin, oliko tämä elimistöni tapa kertoa minulle, ettei minusta ole äidiksi. Kuinka pitkälle omaa kehoaan vastaan voi taistella, ja pakottaa sen johonkin, jota varten se ei ole tehty? Jos saisimmekin raskauden alkuun, olisiko se kuitenkin tuomittu epäonnistumaan?
Kyse ei ollut pelkästään PCO:sta. Synnynnäinen sydänsairauteni nosti päätään ja aiheutti kohtauksia. Sain kuulla, että vikani on perinnöllistä. Surin äitini kuolemaa, väsyin töissä ja olin palaa loppuun. Silti, tai ehkä juuri siksi, päätimme jatkaa yritystä. Aloitetut hormonihoidot kuitenkin lopetettiin, jotta kehoni saisi toipua.
Päätimme mennä naimisiin. Meille lapsi olisi ollut tärkeämpi, mutta koska sitä ei kuulunut, keksimme muuta yhteistä ajateltavaa. Häävalmisteluissa meni melkein vuoden päivät. Häissämme tarjottiin vuohenjuustoa. Hääpäivänämme olimme edelleen kahden, vaikka tietysti läheistemme ympäröiminä, kummilapset kirkon käytävällä edelläni. Häät ja Graviditas veivät kaikki ylimääräiset rahamme, joten lähetimme paperimme Naistenklinikalle.
Naistenklinikalla meille jaettiin heti kortit pöydälle. Ovulaatioinduktiota voidaan yrittää pillereillä, ja siihen voidaan yhdistää inseminaatio jos aikataulut käyvät yksiin. Tällä kaavalla hoitoja tehdään yleensä korkeintaan kuusi. Sen jälkeen normaalisti edettäisiin koeputkihedelmöitykseen, mutta meille se ei ole sairauteni vuoksi mahdollista. Meillä oli kuitenkin toiveikas olo: kuusi kiertoa, kuusi oljenkortta käytettävänä.
Ehdimme käydä läpi yhden inseminaation, jonka jälkeen aikataulut olivat meitä vastaan työmatkojeni vuoksi. Ennen häämatkaamme tammikuussa 2015 meidän oli tarkoitus ehtiä vielä toiseen inseminaatioon, mutta ovulaatio myöhästyi. Kävin vielä juuri ennen matkaa vyöhyketerapiassa, ja terapeuttini lupasi, että nyt tehdään sellainen hoito, jolla varmasti häämatkalta tulee tuliaisiksi muutakin kuin simpukoita. Uskomatonta mutta totta. Muutama päivä häämatkalta kotiuduttuamme sain kokea yöllisen järkytyksen, elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin!
Peloistani huolimatta raskaus sujui todella hyvin. Lapsettomuustausta oli kuitenkin syönyt toivoa niin kovin, etten uskaltanut iloita ja nauttia kasvavasta vatsasta kuin vasta puolivälin jälkeen, ja silloinkin kaikki tuntui todella epätodelliselta. Joka tapauksessa onni oli vihdoin meille tarkoitettu. Syyskuussa 2015 haaveemme kävi lopullisesti toteen ja meille syntyi täydellinen pieni poika, jonka vanhemmuutta olemme siitä lähtien harjoitelleet. Se on ollut ihanaa, kamalaa, pelottavaa, palkitsevaa, ylivoimaista, epätoivoista ja hullaannuttavaa. Onnistunut raskaus ja pitkä imetystaipale ovat korjanneet omaa kokemustani naiseudestani, joka sai vuosien aikana kovia kolhuja. Kroppani oli sittenkin tehty äitiyttä varten
Poikamme syntyi sektiolla, joten ohjeena oli välttää uutta raskautta vuoden päivät. Kun vuosi tuli täyteen, päätimme jättää ehkäisyn. Meille yksi lapsi oli enemmän kuin uskalsimme toivoa, mutta halusimme jättää portin auki. Totta puhuen emme uskoneet lainkaan voivamme onnistua uudelleen, varsinkin kun meille oli selvää, ettei lapsettomuushoitomyllyyn enää missään tapauksessa lähdettäisi uudelleen.
Puolitoista vuotta kului ja epäilymme näytti pitävän paikkansa, meille ei ollut tarkoitettu toista lasta ja siihen me tyytyisimme ihan hyvillä mielin. Suunnittelimme elämäämme kolmihenkisenä eteenpäin. Kunnes yhtäkkiä, melkein tasan kolme vuotta edellisen kerran jälkeen, tuijotin ihmeissäni tikussa seisovaa sinistä plussaa. Olimme raskautuneet uudestaan ja aivan luonnollisesti. Tuo ihme numero kaksi potkii ja pyörii nyt vatsassani kovasti, ja raskausviikkoja on kertynyt jo 34. Aivan pian meitä on neljä!
Toivon, että toisen lapsen myötä saan vanhemmuuteeni lisää varmuutta, enkä epäilisi omaa äitiyttäni enää niin kovin. Uskon, että tietty epävarmuus kuuluukin aina vanhemman rooliin. Siihen sisältyy niin paljon vastuutta, että väkisinkin pelottaa, suoriutuuko tehtävästään kunniallisesti. Mutta lisäksi uskon, että lapsettomuustaustalla vanhemmuus on entistä herkempi aihe. Kun vuosia on käsitellyt ajatuksia siitä, ettei minusta ehkä koskaan tule äitiä tai isää, tulee väistämättä myös miettineeksi syitä siihen. Ikään kuin joku suurempi voima tietäisi, ettei minusta ole siihen rooliin, ja siksi se minulta niin kovin halutaan evätä. Vaikka minulla on pian sylissäni jo kaksi lasta, olen identiteetiltäni aina myös lapseton, se kokemus on jättänyt minuun jo syvät jälkensä.
Joka kierrossa olin varma, että nyt tärppäsi. Tunsin kaikki raskausoireet, jotka googlesta löysin. Lopetin vähäisenkin alkoholinkäytön enkä enää syönyt vuohenjuustoa. Halusin kertoa kaikille, että nyt me olemme päättäneet perustaa perheen. Onneksi en kuuluttanut uutistani kovinkaan monelle. Lapsi ei ollut tullakseen. Jännitys siitä, että elämä muuttuisi, alkoi kääntyä pelkoon siitä, että meissä on jotain vikaa. Lapsi ei enää saanut tulla jos siltä tuntui, vaan sen oli tultava. Kyttäsin kalenteria, ja mieheni piti olla aina valmiina. Homma muuttui tekemiseksi.
Tuli syytöksiä ja itsesyytöksiä, keskusteluja siitä, oliko perheen perustaminen välttämätöntä. Miehen mielestä me olimme perhe jo kahdestaan. Niin ihanalta kuin se kuulostikin, minä halusin myös sen kolmannen. Lopulta vuoden yritys tuli täyteen, tunsin hukkuvani, ja soitin viimeisillä voimillani Graviditakseen.
Pääsimme hyvin pian ensivierailulle, ja tutkimukset aloitettiin. Lääkäri totesi jo alkuun, että mieheni pitäisi lopettaa tupakointi (mitäs minä sanoin!). Pian selvisi kuitenkin myös, että hänen tavaransa oli varsin kelpoa. Minun sisältäni sen sijaan löytyi jotain, joka oli kuin rakkolevää. Lääkäri kertoi sen kuin itsestäänselvyytenä: minulla oli PCO. En tiennyt mistä oli kyse, ja oliko se a.) tarttuvaa b.) yleistä c.) peruuttamatonta. Mietin, oliko tämä elimistöni tapa kertoa minulle, ettei minusta ole äidiksi. Kuinka pitkälle omaa kehoaan vastaan voi taistella, ja pakottaa sen johonkin, jota varten se ei ole tehty? Jos saisimmekin raskauden alkuun, olisiko se kuitenkin tuomittu epäonnistumaan?
Kyse ei ollut pelkästään PCO:sta. Synnynnäinen sydänsairauteni nosti päätään ja aiheutti kohtauksia. Sain kuulla, että vikani on perinnöllistä. Surin äitini kuolemaa, väsyin töissä ja olin palaa loppuun. Silti, tai ehkä juuri siksi, päätimme jatkaa yritystä. Aloitetut hormonihoidot kuitenkin lopetettiin, jotta kehoni saisi toipua.
Päätimme mennä naimisiin. Meille lapsi olisi ollut tärkeämpi, mutta koska sitä ei kuulunut, keksimme muuta yhteistä ajateltavaa. Häävalmisteluissa meni melkein vuoden päivät. Häissämme tarjottiin vuohenjuustoa. Hääpäivänämme olimme edelleen kahden, vaikka tietysti läheistemme ympäröiminä, kummilapset kirkon käytävällä edelläni. Häät ja Graviditas veivät kaikki ylimääräiset rahamme, joten lähetimme paperimme Naistenklinikalle.
Naistenklinikalla meille jaettiin heti kortit pöydälle. Ovulaatioinduktiota voidaan yrittää pillereillä, ja siihen voidaan yhdistää inseminaatio jos aikataulut käyvät yksiin. Tällä kaavalla hoitoja tehdään yleensä korkeintaan kuusi. Sen jälkeen normaalisti edettäisiin koeputkihedelmöitykseen, mutta meille se ei ole sairauteni vuoksi mahdollista. Meillä oli kuitenkin toiveikas olo: kuusi kiertoa, kuusi oljenkortta käytettävänä.
Ehdimme käydä läpi yhden inseminaation, jonka jälkeen aikataulut olivat meitä vastaan työmatkojeni vuoksi. Ennen häämatkaamme tammikuussa 2015 meidän oli tarkoitus ehtiä vielä toiseen inseminaatioon, mutta ovulaatio myöhästyi. Kävin vielä juuri ennen matkaa vyöhyketerapiassa, ja terapeuttini lupasi, että nyt tehdään sellainen hoito, jolla varmasti häämatkalta tulee tuliaisiksi muutakin kuin simpukoita. Uskomatonta mutta totta. Muutama päivä häämatkalta kotiuduttuamme sain kokea yöllisen järkytyksen, elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin!
Peloistani huolimatta raskaus sujui todella hyvin. Lapsettomuustausta oli kuitenkin syönyt toivoa niin kovin, etten uskaltanut iloita ja nauttia kasvavasta vatsasta kuin vasta puolivälin jälkeen, ja silloinkin kaikki tuntui todella epätodelliselta. Joka tapauksessa onni oli vihdoin meille tarkoitettu. Syyskuussa 2015 haaveemme kävi lopullisesti toteen ja meille syntyi täydellinen pieni poika, jonka vanhemmuutta olemme siitä lähtien harjoitelleet. Se on ollut ihanaa, kamalaa, pelottavaa, palkitsevaa, ylivoimaista, epätoivoista ja hullaannuttavaa. Onnistunut raskaus ja pitkä imetystaipale ovat korjanneet omaa kokemustani naiseudestani, joka sai vuosien aikana kovia kolhuja. Kroppani oli sittenkin tehty äitiyttä varten
Poikamme syntyi sektiolla, joten ohjeena oli välttää uutta raskautta vuoden päivät. Kun vuosi tuli täyteen, päätimme jättää ehkäisyn. Meille yksi lapsi oli enemmän kuin uskalsimme toivoa, mutta halusimme jättää portin auki. Totta puhuen emme uskoneet lainkaan voivamme onnistua uudelleen, varsinkin kun meille oli selvää, ettei lapsettomuushoitomyllyyn enää missään tapauksessa lähdettäisi uudelleen.
Puolitoista vuotta kului ja epäilymme näytti pitävän paikkansa, meille ei ollut tarkoitettu toista lasta ja siihen me tyytyisimme ihan hyvillä mielin. Suunnittelimme elämäämme kolmihenkisenä eteenpäin. Kunnes yhtäkkiä, melkein tasan kolme vuotta edellisen kerran jälkeen, tuijotin ihmeissäni tikussa seisovaa sinistä plussaa. Olimme raskautuneet uudestaan ja aivan luonnollisesti. Tuo ihme numero kaksi potkii ja pyörii nyt vatsassani kovasti, ja raskausviikkoja on kertynyt jo 34. Aivan pian meitä on neljä!
Toivon, että toisen lapsen myötä saan vanhemmuuteeni lisää varmuutta, enkä epäilisi omaa äitiyttäni enää niin kovin. Uskon, että tietty epävarmuus kuuluukin aina vanhemman rooliin. Siihen sisältyy niin paljon vastuutta, että väkisinkin pelottaa, suoriutuuko tehtävästään kunniallisesti. Mutta lisäksi uskon, että lapsettomuustaustalla vanhemmuus on entistä herkempi aihe. Kun vuosia on käsitellyt ajatuksia siitä, ettei minusta ehkä koskaan tule äitiä tai isää, tulee väistämättä myös miettineeksi syitä siihen. Ikään kuin joku suurempi voima tietäisi, ettei minusta ole siihen rooliin, ja siksi se minulta niin kovin halutaan evätä. Vaikka minulla on pian sylissäni jo kaksi lasta, olen identiteetiltäni aina myös lapseton, se kokemus on jättänyt minuun jo syvät jälkensä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit!